Lähiruokakauppamme Kramin kylässä. Kaikki oli halvempaa koska tämä oli kauppa paikallisia ihmisiä varten mutta valikoima oli yllättävän laaja ja monipuolinen ja myyjät hymyilivät aidosti.

ULKOMAAN ELÄVIÄ JA RAHASTUSTA.

En muista millään mihin viime kirjoituksessani jäin mutta nyt siis elämme Laem Mae Phimissä Koillis-Thaimaassa. Asuntomme sijaitsee alueella jonka potentiaalin ruotsalaiset keksivät jokin aika sitten. Ensin nousi muutama lomakylä ja sitten muutama kerrostalo jossa on asuntoja länsimaalaisille joilla on pinkka tarpeeksi kunnossa ostaa kämppä ehkä itselle ja/tai vuokrasijoitukseksi. Nämä loma-asunnot tietysti houkuttelevat kylkeensä paikallisten ravintoloita, kauppoja ja hierontapuljuja joissa palveluja tarjotaan länsimaiden raharikkaille hieman korotettulla hinnalla. Mutta toisaalta kaikki on myös tehty kovin helpoksi, paikallisesta viva marketista saa juustoa ja jopa marabou suklaata sekä IKEAn tuotteita ja paikallisittain aika hiivatin kovaan hintaan. Mutta jos rikas valkoinen kaipaa lomallaan ripauksen kotimaataan niin mikäs siinä. Paikallisessa leipäkaupassa oli myynnissä jopa Fazerin sinistä suklaata mutta hintaa en edes kehdannut udella. Hintataso on aina luonnollista punnita paikallisen chang oluen hinnalla ja se oli tuolla hitusen Thaimaan normaalia hintatasoa korkeampi. 

Lomakompleksi koostui siis seitsemästä kerrostalosta joiden keskellä oli uudenkarhea Grand Blues resort- hotelli jossa varmaan vesilasillinenkin maksoi jo päiväpalkkani verran. No, toisaalta rouvani kävi siellä hieronnassa ja se oli ihan ok hintainen.  Lomakylän ytimessä oli myös pihviravintola joka oli melko tyyris ja sieltä ei kyllä hymyä irronnut vaikka hymyjen maassa oltiinkin. Toinen missä ei kyllä hymyä näkynyt oli paikallinen kauppa, jo edellä mainittu viva supermarket. Joka päivä aina sama myyjä oli kyllä niin happaman näköinen että jopa parkkiintunutta pessimistiä ahdisti. Voipi olla että kyseinen mimosa on nähnyt niin paljon Pohjoismaalaista osaamista ettei enää edes hymyilytä. Eräs toinen kaupan myyjä sattui minulle kerran hymyilemään mutta pään käännyttyä hymy katosi todella nopeasti. Onko paikka siis enemmänkin tekohymyjen maa? Jotenkin kaupan työntekijöiden keskinäinen ilmapiiri näytti olevan todella kireä. 

No mutta meillähän oli käytössämme perhemopo, tuo mörssäri, jolla saatoimme hyvinkin laajentaa elinpiiriämme. Mopon kuljettamana aloimme käymään enemmän lähikylän 7-eleven kaupassa ja myös hieman kauempana rannalla löytyi mahtava ravintola jossa kävimme alkupäivinä tiuhaan syömässä koska tuo puulaaki osasi kokata maittavat paistetut riisit ja porsaat. Ja mikä parasta, huomattavasti halvemmalla kuin yksikään lomakylämme ravintoloista. Mae Phimin kylän pääkatua reunustivat muutamat hotellit ja majatalot sekä erilaiset kaupat joista sai uimaleluja, juotavaa ja uima-asuja. Merenpuolella tietä oli myös kalatori josta paikalliset ja ravintolat hakivat eväkkäitä. Eniten oli kuitenkin ravintoloita. Niitä oli paljon ja monenlaisia. Meren puolella oli vieri vieressä kalaravintoloita joiden edessä oli akvaarioissa meren eläviä vielä nimen omaan elävässä muodossa ja niistä itselleen sai valita ruuan. Toisella puolella tietä oli enemmänkin pihviravintoloita ja baareja. Yhdessä niistä kävimme syömässä loman aikana ja ihan ok ruokaa oli, ei mitään tajunnan räjäyttävää. Hinnat olivat 100-200 bahtin välissä eli hyvin kohtuulliset jos tilasi thai ruokaa tai vaikka hampurilaisen mutta kalaruuat olivat useissa paikoissa 300-400 bahtin välissä, mutta sillä sai kyllä jo kokonaisen merianturan tiskiin päineen kaikkineen ja riisit ja rehut päälle.

Mae Phimissä ei vielä hirveästi päässyt näkemään paikallista meininkiä vaan sitä varten piti mennä kauemmas. Kun tietä jatkoi Klaengiin päin, alkoi paikallinen asutus tulla vastaan. Ensin vastaan tuli poliisiasema ja pian "20 bahtin kauppa" joka oli paikallinen Tokmanni. Se oli lasten mieleen koska sieltä sai krääsää halvalla. Hieman eteenpäin ja vastaan tuli tienoon ainoa bensa-asema jossa monsterimopoa piti loman aikana tankata muutamaan otteeseen. Tankkaus oli palvelutankkaus eli ajoit vaan mopon tankin eteen ja innokas asema-apuri riensi tankkaamaan vehjaksen ja ilmoitti summan joka maksettiin erilliselle kassalle, tai jos olit oikein laiska niin saatoit mopon selästä antaa tarvittavan summan apulaiselle ja tämä kävi lyömässä sen kassaan. Todella kätevää. Bensa-asemaa vastapäätä oli muuten hyvä grillipaikka. Sen nimi oli happy burger ja siellä kävimme kertaalleen nauttimassa hampurilaiset ja ranut. Sieltä sai myös hodareita jotka olivat todella hyviä ja isoja ja täynnänsä mausteita. Termi kaikilla mausteilla sai aivan uuden merkityksen. Hinnat olivat ehkä paikallisittain hieman yläkanttiin mutta hyvää oli. 

Bensa-asemalta vähän matkaa eteen päin tuli vastaan Kram niminen kylä jossa oli pikkuputiikkeja ja muutama ravintola. Mutta sieltä löytyi supermarket eli kauppa jossa oli laaja ruokaosasto sekä pieni vaateosasto ja olihan siellä kaikkea leluista kännyköihin, mutta hyvin pienessä koossa. Tuossa ruokakaupassa vierailimme useaan otteeseen loman aikana koska siellä perus elintarvikkeet ja kaikki muukin oli edullisempaa kuin lomakylässämme. Se oli lämminhenkinen ja hyvin varusteltu kauppa, itse asiassa todella hyvin varusteltu. Ja siellä myyjillä oli se aito Thaimaalainen hymy. Myöhemmin ajelimme Kramin ympäristössä jonkin verran ja näimme paljon paikallista asutusta ja elämää. Matkat eivät olleet todellakaan pitkiä vaan itse asiassa pörräsimme n.20 kilometrin säteellä majapaikastamme oikeastaan koko ajan. 

COCA COLA BEACH JA KIM'S BEACH

Melko alkuvaiheessa lomaa halusimme nähdä millainen oli kovasti netissä kehuttu Coca cola beach joka sijaitsi Mae Phimin vieressä, n.2-3km päässä. Ei muuta kuin 125-kuutioinen tulille ja rannalle päin. Mopo tosiaan oli uljas kulkupeli mutta sitä oli hiivatin hankala ohjata, ainakin kovassa vauhdissa. Sitä ei ikään kuin oltu suunniteltu koviin nopeuksiin vaan heti kun ajettiin 40km/H tai yli, alkoi ohjaus olla todella raskasta ja useampaan otteeseen olivat kädet aivan kipeinä kun mutkissa piti tankoa vääntää haluttuun suuntaan. No, asiaan, Coca cola Beach oli kyllä kiva paikka. Se oli pieni mutta siihenkin mahtui kuitenkin pari ravintolaa ja muutama bungalow. Varasimme joka kerta ensimmäisestä ravintolasta rantatuolit jotka kuuluivat hintaan jos olit ravintolan asiakas. Ravintola oli ihan kohtuuhintainen ja ruoka oli ok, ei jälleen kerran mitään parasta antia mutta hyvää. Palvelu oli ystävällistä ja täälläkin oli tarjolla sitä aitoa hymyä. Miinuspuolena mainittakoon että rannan vesi oli paljon sameampaa kuin Mae Phimissä mutta se johtui varmasti siitä että hiekka oli myös karkeampaa. Coca Cola beach oli kyllä reissun arvoinen ja paikan arvoa nosti myös se että lapset löysivät sieltä ison kasan pokemoneja peliinsä.

Kim's Beach oli sitten toinen luku. Ensinnäkin ranta oli roskainen eikä houkutellut ollenkaan uimasille vaikka kuuma sää olikin. Lisäksi paikka oli aika kallis ja itse herra Kim teki kyllä selväksi kuka oli paikan omistaja. Hän kierteli asiakkaiden parissa mainostamassa paikkaansa ja tulevia tapahtumia. Tuollainen turhan invasiivinen rymistely ei oikein ollut perheemme mieleen, vaikka toki omaa elinkeinoaan hän mainosti. Rannalla oli myös hieronta-ja maníkyyripalveluita joita perheemme tytöt käyttivät. Manikyyri maksoi 200 baht. 

Näistä kahdesta rannasta kyllä Coca cola Beach vei voiton selkeästi huokeamman hintatason ja puhtauden vuoksi. Lisäksi se oli hieman lähempänä ja pienimmällekin oli siellä tekemistä...jatka seikkailuja osassa neljä. Olkaa kuulolla, sillä kaikenlaista on edessä.

 

 

STRANGER IN THE STRANGE LAND

Niin Bangkok, tuo hymyjen maan vajoava likainen pääkaupunki. Sieltä matkamme jatkui baggage claimin jälkeen minivanilla kohti Rayongin maakuntaa. Pyysimme tässä vaiheessa kuljettajaa tekemään varikkopysähdykselle marketissa jossa olisi rahanvaihtopiste. Sellainen löytyi ison Tesco marketin yhteydestä mutta itse rahanvaihto olikin monivaiheinen operaatio. Ojensin tiskillä vanhemmalle thairouvalle nivaskan euroja ja vaikutti ettei hän eläissään ollut sellaisia nähnyt. Tämä valuutanvaihdon airut oli enää lomamme ja lompakkomme välissä. Hän tutki ja taivutteli seteleitä aikansa ja sitten esittelin passini josta napattiin luontevasti kopio. Kopion alakulmaan pyydettiin nimikirjoitusnäyte jota sitten verrattiin passin nimikirjoituksen kanssa. Sen jälkeen tarvittiin osoite niin kotimaassa kuin lomakohteessa sekä puhelinnumero. Sen jälkeen tarkistettiin lomaosoitteeseen oikeellisuus ja kaivettiin tietokoneelta kuvat eri euroseteleistä joita rouva alkoi kakkuloidensa takaa silmämääräisesti tarkistamaan. Kaiken tohinan aikana hän pyysi päätöksilleen tukea nuoremmalta työntekijältä joka ilmeisesti oli jonkinlainen esimies...tai nainen, tai nykyisen sukupuolineutraalin ilmapiirin mukaisesti, esihenkilö. 

Lopulta karvaisiin käsiini lyötiin aimo nippu Thaimaan valuuttaa ja viereisen tescon portit avautuivat aika hiivatin lujaa. Tankkasimme matkaan vettä, vessapaperia, muroja, saippuaa yms.tarpeellista ja tietenkin changia, tuota paikallista janojuomaa joka jo moottoritielle päästyämme löysi sihisten tiensä kuivaan kurkkuuni. Toki kysyin tähän kuljettajalta luvan. 

MAE PHIM

Saavuimme paikalle määränpäähän pimeällä joten paikka ei vielä tuossa vaiheessa näyttänyt meille parhaimpia tai pahimpia puoliaan. Asunnon ala-aulassa oli vastassa vartija jolla oli condomme avaimet hyppysissään ja hän puhui puhelimeen jonka hän ojensi minulle. Langan päässä puhui rallienglantia joku nainen joka kyseli minulta mikä asuntomme numeron pitäisi olla mutta eihän minulla ollut harmainta aavistusta. Eipä tullut tsekattua ennen saapumistamme. No pari sanaa vartijan kanssa vaihdettuamme saimme sen ainoan avaimen kouraan joka tällä oli. 

Itse asunto oli hyvä ja hieno. Kahdessa kerroksessa oleva kämppä oli moderni ja ilmeisen vähän käytetty ja varustettu hyvin. Oli iso taulu-tv kohtalaisen tymäkällä äänentoistolla, toimiva keittiö ja mikä tärkeintä, toimiva vessa ja molemmissa kerroksissa ilmanvaihto jonka sai puhaltamaan poseidonin voimalla kylmää torppaan. Kyllähän täällä kelpaisi ja kuin bonuksena rantaan oli vain 100 metriä. Rantaan mentäessä oli kuitenkin ylitettävä tie jonka äärellä sai olla varovainen koska lokaalit tienkäyttäjät eivät hirveästi muista välitä. Talossa muuten oli siisti tunnelma ja yläkerrassa katolla sijaitsi uima-allas ja terassialue jossa vietimme aikaa miltei päivittäin. Allas alueella oli miltei kaikki kielletty, ainakin seinällä roikkuvan ohjetaulun mukaan. Mitään juomia eikä ruokia saanut viedä, ei meteliä, ei kekkulointia, mutta aika pian huomasimme että altaalla ei juuri koskaan lisäksemme muita ollut  eikä ainakaan paikan henkilökuntaa siellä näkynyt joten kieltotaulu alkoi olla pian  enemmänkin ohjeellinen kuin kiveen hakattu. Kyllä meillä pian chang virtasi siellä valtoimenaan kuin Imatran koski ja korske kävi. 

Itse Mae Phimin kylä sijaitsi vajaa pari kilometriä asunnostamme itään päin. Sen kyllä taittoi kävellen kerran pari mutta ei päivittäin ja ei etenkään lasten kanssa. Tähän löytyi heti toisena päivänä ratkaisu kun vuokrasimme perhemopon. Se oli julma laite. Se oli siis skootteri johon oli kiinnitetty sivuvaunu ja katos. Itse skootteri oli 125-kuutioinen mörkö ja sivuvaunuun mahtui koko perhe istumaan ja pelkäämään. Ohjaus laitteessa oli vähän mitä sattui ja jarrutin puolsivat niin että kun etujarrua käytti tuntui koko vehje kaatuvan pöpeliköön. Mopo oli kuitenkin oikeastaan pakollinen koska käveltäväksi kauppa yms.matkat olivat liian pitkiä. Vieressä toki oli kauppa mutta sen hinnasto oli aika lailla suolainen koska ainoastaan turistit sitä käyttivät. Oman lisänsä toi myös paikallinen liikenne joka Mae Phimissä oli onneksi melko rauhallinen mutta kyllä paikalliset näyttivät miten Thaimaassa ajetaan. Aivan surutta painelivat oikealta ja vasemmalta ohi kun köröttelimme mopollamme hiljaksiin pitkin kylänraittia. Aika nopeasti tottui myös vasemman puoleiseen liikenteeseen. Oman lisänsä ajoon toi myös se fakta että koskaan aiemmin en ollut moisella ajellut eikä minulla ollut Thaimaassa vaadittavaa kansainvälistä ajokorttia. Eli muun pelkäävien ohella piti pelätä myös paikallispoliisin ajokrttiratsiaa joita aika ajoin kuulemma vastaan tulee. 

Ensimmäinen päivä mopolla meni kulmakuntaan tutustuessa mutta tulikoe koitti heti seuraavana päivänä kun päätimme lähteä iltamarkkinoille Klaengiin, kaupunkiin joka sijaitsi lokaatiostamme 20 km päässä. Sinne matka sujui hyvin mutta hikikarpalot ja tuska valtasivat kun pääsimme itse kaupunkiin ja sen kapeille kaduille...todella kapeille. Vastaan tuli autoja ja väliin ei paljoa nyrkkiä paksumpaa olisi saanut. Mutta jotenkin kummasti emme kolhineet kenenkään autoa tai ruhoa. Meillä ei ollut tietoakaan missä iltamarkkinat sijaitsivat ja aikamme moottoritietä huristeltuamme pois kaupungista päätimme että on tehtävä u-käännös. Odotin että tulisi hetki jolloin takaa ei tulisi autoja ja väänsin kaasua reilusti kunnes tajusin että helevata, mopohan ei tottele ohjausta lainkaan. Todella kylmä tunne. Tajusin että koska perhe painoi perää alas ja vänkäsin kaasua oikein huolella, oli koko etupyörä ilmassa ja ohjaus kateissa. No, tilanteesta selvittiin ja käänsin perhemopon kulkusuunnan takaisin keskustaan ja ensimmäisen apteekin eteen joka vastaan tuli. Tiesin että yleensä apoteekeissa puhutaan edes auttavaa Lontoota ja menin kysymään neuvoa että missä hiivatissa markkinat oikein sijaitsevat. Saaduilla ohjeilla paikka löytyi ja pääsimme markkinahulinaan. Markkinat olivat aikamoinen sirkus. Myynnissä kojuissa oli kaikkea mopojen varaosista sian päihin, eniten ehkä vaatteita. Lapsille oli isot pomppulinnassa ja tällaiseen omakin jälkikasvu hinkui. 

Kun markkinat oli koluttu, tuli kotiin lähdön aika ja kun starttasin mopon, tajusin etteivät etuvalot toimi ollenkaan. Pimeä oli jo laskeutunut ja takavalo toimi mutta etuosassa ei ollut minkäänlaista valoa. Voi vehnä mitä meininkiä kerrassaan. Aikani yritin asiaa selvittää mutta lopuksi oli pakko lähteä puskemaan takaisin Mae Phimiin pimeällä mopolla. Ei todellakaan hyvä juttu. Onneksi pitkän matkaa oli katuvalot valaisemista tietä mutta jonkin matkan päässä nekin loppuivat. Mieleni maalasi jo kauhukuvia kuinka törmäämme johonkin tiellä olevaan tai ajamme mopolla suohon kuten klamydiakin jo aikoinaan lauloi mutta kuin ihmeen kaupalla pääsimme takaisin ehjänä. Olipa reissu.

Osassa kolme kerron enemmän näkemyksiäni käymistämme paikoista.

Asunnon interiööriä. Oli moderni ja valoisa condo jossa oli kuuma mutta ilmastointi pelitti molemmissa kerroksissa. Myös iso telkkari ja tanakka soundbar höystettynä Netflix tunnareilla oli monen tuulisen illan pelastus.

Näkymä parvekkeelta merelle päin. Rantaan oli todella lyhyt matka tosin lapsia ajatellen tien ylitys rannan ja talon välissä oli huono, liikennekäytös täällä kun on aika viidakon lakien mukaista.

Talon katolla sijaitseva uima-allas yövalaistuksessa. 

 

Aloitan kirjoittamalla matkailukertomuksen useassa osassa. Miksi, saattaa joku irvileuka kysyä tässä kohtaa. Tällaisia sepustuksiahan on netti väärällään. No, ajatus lähti siitä että suunnittelimme perheemme reissua kesästä asti ja mistäpä muualta kuin netistä ja somesta löytyi kirjoituksia eri matkakohteista mutta niitä kuitenkin leimasi tietynlainen yksipuolisuus. Tuntui että loppujen lopuksi katsontakanta ei ollut riittävän odjektiivinen. Ehkä se laittoi minut kirjoittamaan tätä, vaikka en ole vielä tässä vaiheessa itsekään varma onko tässä mitään järkeä. 

Matkakohteeksi valikoitui Thaimaa ja Mae Phim, kovasti turmeltumattomaksi paratiisiksi netissä kehuttu paikka, kaukana suurkaupunkien vilinästä. Tavallaan oikeastaan tuon paikan kanssa palaset loksahtivat kohdalleen. Asunto saatiin vuokralle mukavasti Suomalaisen kautta ja lennotkin saatiin yllättävän edullisesti ottaen huomioon että pääsimme suorilla lennoilla sinivalkoisin siivin Thaimaaseen. Syksyn aikana ennen matkaa perheen vanhemmat paiskivat töitä niin että selkä vääntyi jo mutkalle ja pinna kiristyi niin ettei kenelläkään tuntunut olevan enää hauskaa. Muutaman kerta sain itseni kiinni ajattelemasta että onko tämä kaikki sen arvoista ettäkannattaa tahkota rahaa lomaa varten josta loppujen lopuksi kiittää maireimmin verokarhu. Siis verokarhu...tuo kyltymätön otus jolta puuttuu kuitenkin kyky käyttää kahmimansa omaisuus järkevästi. No, kyllä kaikki vaiva palkitaan lomalla ihan varmasti. Lisäksi saimme myös poissaolot sovittua esimiesten, tai anteeksi, näinä sukupuoli neutraalina aikana pitänee kai sanoa että esihenkilöiden kanssa ja lasten koulupoissaolot hoidettiin ilmoittamalla että me lähretähän nyt...

Kuvassa Mae Phim Beach.

LÄHTÖ KOITTAA

Lähtöpäivä oli torjantai 7.12.2017. Matka alkoi Järvenpään klassiselta juna-asemalta räntätuiskun piiskatessa kasvoja. Vaikka keliolosuhteet olivat haastavat, täytyy VR:lle antaa propsit ja iso käsi koska juna kulki ajallaan. Vaihdoimme sujuvasti legendaarisen hotelli Vantaan edustalla junaa ja täytyy kyllä sanoa että uusi yhteys lentokentälle on aivan mahtava. Miksei sitä ole rakennettu jo ajat sitten. Uusi juna oli hieno ja puksutti ajallaan lentokentän alle josta noustiin muutamat rullaportaita sujuvasti  teminaalien 1 ja 2 väliin. Tässä kohdin alkoi jo hiipiä kutkuttava matkatunnelma vatsanpohjaan...vaan eipä ollutkaan matkakuume vaan kova ja armoton nälkä ruoppasi sisuskaluja joten koko revohka suorinta tietä lähimpään purilaiskuninkaaseen appeelle. Meillä oli myöhäinen lähtö ja kuten kaikki varmasti tietävät, on lentokoneruoka on usein ihan hyvää mutta ei täytä. 

Turvatarkastuksen jälkeen seikkailimme kohti lähtöporttiamme katsellen mitä kaikkea voisimme ostaa jos olisimme rikkaita liikematkustajia joilla olisi rajaton luotto nahkalompakossa köllivässä mastercardissa. Mutta sellaisia emme edes halua olla, koska silloin emme olisi vapaita. Nykyään Helsinki-Vantaa alkaa jo olla melko kookas kenttä ja kasvavat matkustajamäärät sitä sellaiseksi ajaakin. Portille 34 saavuttuamme alkoikin saman tien koneen lastaus ja tärkeimmät matkustajat ( eli ne joilla oli pinkka kunnossa ostaakseen ykkösluokan lipun) pääsivät heti koneeseen mutta ei meidän rahvaankaan tarvinnut kauaa odotella. Kone lähti miltei ajallaan paitsi jäänpoisto vei n.30 minuuttia jonka verran myöhässä kone Uudenmaan taivaan kannelle nousi. 

Sitten alkoi näkyä se, mistä on jo vuosia puhuttu mediassakin. Kyseisen lentoyhtiön johtajien ylisuuret palkkiot pitää repiä jostain ja mistäs muualta kuin matkustajilta. Toisaalta totta on että kilpailu halpalentoyhtiöitä kohtaan on kovaa ja karua. Yleensä pitkillä mannertenvälisillä lennoilla on ollut maksuton palvelu mutta ei enää. Joo joo, oletpas vain ahne ajattelee joku tässä kohdin. Ruoka oli ilmainen, siis lämmin ruoka, ja sen yhteydessä sai ilmaisen juoman joka saattoi olla alkoholillinen tai ei. Mutta kun ruokakärry oli ohitsesi mennyt, kaikki loput syötävät ja juotavat muuttuivat maksullisiksi. Eli toisin sanoen jos halusit syödä jotain tai vaikka nauttia oluen, piti kaivaa taskua aika pirun syvälle jotta mielihalu laantui. Mahdollisuus olisi varmasti ollut ryystää itsensä vaikka kuinka alkueläimeksi mutta siihen olisi jo mennyt puolen kuun liksa. Tämä taittaneet olla nykypäivää useissa lentoyhtiöissä. Toisaalta ovathan lentoliput halventuneet mukavasti. Lentoaluksen viihdejärjestelmä toimi hyvin ja sieltä löytyi ilokseni myös vanhempia rainoja kuten kaikkien aikojen paras joulu elokuva Die Hard. Niin vielä ilmaseksi poikamme sai vekkulin värityskirjan, sillä pärjäisi varmasti seuraavat kymmenen tuntia hienosti. No loppujen lopuksi lento meni parhaiten nukkuessa joka ei aina karjaluokassa onnistu mutta toimi tällä kertaa.

TOUCHING DOWN IN THAILAND

Hieman alle kymmenen tuntia myöhemmin Airbush rullasi siististi Bangkokin Suvarnabhumin kiitotiellä ja laskun aikana yritin kiivaasti täytellä katraani immigration kaavakkeita joka nyt ei sinällään mitään rakettitiedettä ollut mutta ketutti suuresti. Mutta eipä ilman sitäkään maahan olisi asiaa. Seuraavassa osassa kerron millainen paikka lomakohde oikein oli...paratiisi vai jotain aivan muuta.

Onnittelut uudesta blogistasi!

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.